Kuvassa näkyy henkilö takaapäin istumassa sillan päässä katsomassa vuorimaisemaa.sa
Ympäristöstään voi olla tietoinen vaipumatta täysin ahdistukseen. Kuva: Simon Migaj /

Kuinka ympäristöahdistus selätetään

Lapsuuteni pelko maailman tuhoutumisesta elää vielä, mutta ympäristöahdistukseen ei ole pakko vajota.

Muistan elävästi ahdistukseni maailmanlopusta alle kymmenenvuotiaana. Maailman tulisi tuhoamaan kasvihuoneilmiö, otsonikato ja Brasilian sademetsien hakkuut. Mahdollisesti myös ulkoavaruudesta tulevat valtaajat.

Lapsuudessani 1990-luvulla yksi lähipiirini lastenohjelmasuosikeista oli opettavainen Olipa kerran ihminen -piirrossarja, jossa kerrottiin maailmanhistoriasta piirroshahmojen kautta. Ohjelman alkutunnus on syöpynyt ikuisesti verkkokalvoilleni. Siinä käydään pikakelauksella läpi maapallon historia alkuräjähdyksestä kalojen kehittymiseen, maanisäkkäisiin ja kädellisiin ja lopulta ihmiskunnan kehitys Egyptin pyramideista rautatien keksimiseen. Loppu on järkyttävä. Siinä kauhuissaan oleva tulevaisuuden astronautti juoksee kohti avaruussukkulaa, minkä jälkeen maapallo räjähtää.

Pelkoni maapallon räjähtämisestä kanavoitui haluun estää se. Ennen älypuhelimia ja internetin yleistymistä pääasiallinen tiedonlähteeni kasvihuoneilmiön ja otsonikadon tutkimiseen oli kotiini silloin tilattu Valitut Palat. Se tarjosi sopivan yhdistelmän popularisoitua tietoa ja uhkakuvilla pelottelua.

Kyttäsin paniikissa äidin hiuslakkapullon kyljestä otsoniturvallisuudesta kertovaa merkkiä, valistin muita kierrätyksen tärkeydestä ja laskeskelin mielessäni, kuinka monta jalkapallokentällistä Brasilian sademetsää on milloinkin kaatunut. Äitini muistaa, kuinka 11-vuotiaana olisin halunnut sammuttaa tyhjäkäynnille pihaamme jätetyn auton ja läksyttää kuskia, että hänen takiaan otsonikerrokseen talomme yläpuolelle tulee aukko.

Ympäristöahdistus voi purkautua monella tavalla. Osalla se voi johtaa ongelman kieltämiseen tyystin. Oma ympäristöahdistukseni kanavoitui aktivismiksi, ja lopulta päädyin kansalaisjärjestöön töihin edistämään parempaa maailmaa. En enää näe unta maapallon räjähtämisestä mutta ajoittain saatan saada totaalisia kierrätyskilareita, kuten perheeni, työkaverini ja entiset kämppikseni varmasti tietävät.

Työssäni globaalikasvatuksen parissa olen usein päässyt pohdiskelemaan sitä, millä tavalla turhautuminen ilmastonmuutoksesta, ihmisten eriarvoisuudesta tai esimerkiksi vaatteiden epäeettisistä valmistusolosuhteista purkautuisi aktiiviseksi toiminnaksi. Globaalikasvatuksen tarkoituksena ei ole pelkästään tarjota tietoa vaan myös torjua toivottomuutta ja kannustaa aktiiviseen kansalaisuuteen.

Lapsuuteni ympäristöahdistus ei ole kokonaan kadonnut. Otsonikato saatiin pysäytettyä, mutta Brasilian sademetsien hakkuut taitavat edelleen jatkua. Kasvihuoneilmiön sijaan puhutaan nyt ilmastonmuutoksesta, jonka hillitsemisessä ovat kohtalon hetket käsillä. Uhkakuvia riittää, mutta lannistua en aio.